Retkeilyharrastus voi leimahtaa pienestäkin kipinästä, ja tämän sai Kirsi Järvilehto kokea omakohtaisesti vain muutama vuosi sitten. Haukiputaalla ja Kainuussa luonnon keskellä kasvanut Järvilehto kertoo liikkuneensa luonnossa aina, mutta kotikonnuilla maaseudulla hän ei mieltänyt sitä retkeilyksi – luontoon vain mentiin milloin tahansa, kun tarvetta oli vaikkapa rauhoittumiselle.

Muutto Helsinkiin vuonna 2019 sysäsi liikkeelle muutoksen myös elämäntyylissä.

– Helsingissä minulle tuli identiteettikriisi ja jonkinlainen elämänkriisi muutenkin ja tuntui, että suunta oli hukassa, Järvilehto muistelee.

Riippumaton näkeminen ystävän parvekkeella oli suunnannäyttäjä.

– Ystävä nukkui riippumatossa vuoden ympäri parvekkeellaan. Ihmettelin sitä ja kysyin, saisinko lainata riippumattoa, Järvilehto kertoo.

Hän muistelee pyrkineensä yöpymään riippumatossa Haagan alppiruusupuistossa, mutta kun sieltä ei sopivaa paikkaa löytynyt, päätyi hän Helsingin keskuspuistoon.

– Olin siellä yhden yön ja totesin, että se oli aika hauskaa. Hommasin omat varusteet ja retkeilin sinä kesänä riippumatolla paljon.

Siinä missä Järvilehdon lapsuudessa luonto oli ollut kaikkialla ympärillä, Helsingissä retkikohteet piti erikseen löytää. Järvilehto alkoikin kartoittaa niitä oikein asiakseen.

– Retkeilyharrastukseni alkoi kasvaa aika pienistä pistoksista, vietin yön tai pari siellä täällä. Se oli jotenkin outoa, mutta hirveän hauskaa.

Järvilehto on alusta saakka retkeillyt paljon yksin.

– Yksin retkeilyssä oman pystyvyyden kokemus on ollut vahvasti läsnä. Se, jos ei ole saanut seuraa, ei ole rajoittanut sitä, mitä voin tehdä. Tietysti vapaalaskussa tai muussa vaativammassa seura on sitten jo turvallisuuskysymys, Järvilehto miettii.

Ruskaretki Kilpisjärvelle vuonna 2021. Matkan aikana Järvilehdolla voimistui tunne siitä, että hän haluaa asua pohjoisessa voidakseen tehdä vastaavia retkiä vaikka joka viikonloppu.

Hän on sittemmin muuttanut asumaan Altaan Pohjois-Norjaan, millä on ollut vaikutus myös retkeilyn eri näkökulmiin.

– Minulla on haaste, että nukun joka kuukausi ainakin yhden yön teltassa. Kesällä se on aika paljon mielekkäämpää. Talvella voi olla tosi yksinäistä, mutta olen ehkä vähän sellainen liberaali retkeilijä ja voin ihan hyvin jutella vaikka puhelimessa siskon kanssa tai muuta, Järvilehto paljastaa.

Hän kuitenkin lisää huomanneensa, että mieleenpainuvimpia ovat olleet ne retket, kun joku on ollut mukana ja kokemukset on saanut jakaa. Sosiaalinen media voi Järvilehdon mielestä paikata jaetun kokemuksen puutetta, kun kuvia ja tunnelmia voi jakaa sinne vaikkapa jälkikäteen ja siten saa osallistettua muita ihmisiä retkikokemuksiinsa.

Pian Järvilehto ymmärsi, että halusi pystyä aiempaa enempään. Hän alkoi treenata kuntosalilla jaksaakseen kantaa painavaa rinkkaa paremmin. Salien sulkeuduttua koronan vuoksi, salitreeni muuttui kävelyksi.

– Olen impulsiivinen ja tykkään haasteista. Halusin nähdä mitä tapahtuu, kun kävelen 10 kilometriä joka päivä kuukauden ajan. Myöhemmin pääsin takaisin salille, mutta kävely jäi harrastuksekseni vuosikausiksi, ja kilometrimäärät kasvoivat. Kerran halusin tonnin rikki kuussa, ja yksittäisenä rykäyksenä vedin 70 kilometriä yhteen päivään.

Osa kilometreistä on kertynyt haastavammissa maastoissa, mutta osana kävelyhaastettaan Järvilehto ehti tulla poikkeuksellisen tutuiksi lähiluontonsa kanssa Helsingissä.

– Herttoniemi, Viikki ja Arabianranta tulivat läpikotaisin tutuiksi. Oli hienoa saada huomata miten esimerkiksi Viikin arboretumissa joka aamu näki eri säissä kaikenlaista, ja samalla oppi omasta rutiinista lisää, esimerkiksi miten pukeutua. Siinä kulkiessa oli jatkuvasti läsnä kaksi eri tasoa, arkinen ulkoilu ja toisaalta vaativampi ulkona liikkuminen ja siitä oppiminen, Järvilehto muistelee.

Ensimmäinen yli 2000 metrin huiputus. Kuva Sloveniasta Julisilta Alpeilta toukokuulta 2023. Kirsi Järvilehto kertoo uskovansa, että monet ihmiset pystyvät paljon enempään kuin mitä itse kuvittelevat. – Treenaamisessa on kuitenkin se arvo, että retkellä on paljon mukavampaa, kun siihen ei liity ihan niin paljon kärsimystä. Kuvaaja: Paula Järvilehto.

Ei mennyt kauaakaan, kun Järvilehtoa jo alkoivat vuoret kutsua.

– Vuoret ovat minulle fyysisesti ja henkisesti liikuttava ilmiö. Niiden mahtipontisuus laittaa nöyräksi, Järvilehto maalailee.

Nöyräksi veti myös ensimmäinen yksin tehty huiputus Lofooteilla.

– Lähdin aamuvarhain nousemaan vuorelle, mikä turvallisuuden kannalta oli ehkä hieman kyseenalainen valinta. Norjalaisille keskivaativa reitti olikin itselle suomalaisena täynnä kuolemanpelkoa, sillä minulla on valtava korkean paikan kammo, Järvilehto muistelee.

Ensimmäinen huiputus, jossa luonto teki nöyräksi. Kuva Lofooteilta.

Hän pääsi kuin pääsikin huipulle, mutta alastulo oli vielä vaikeampaa.

– Minulla ei ollut kokemusta eikä tietämystä vuorista, ja isäni, vanha vuorikiipeilijä, läksytti siitä kyllä myöhemmin. Näkyvyys oli huono. Tärisin siellä oman aikani, otin pari sumuista kuvaa huipulta ja lähdin alas. Polku oli kapea ja valitsin persmäki-rapukävelytyylin, Järvilehto kertoo.

– Alhaalla norjalaiset eläkeläismiehet tulivat vastaan ja hölkkäsivät vuorenrinnettä ylös. Kysyivät olenko Suomesta, kun näkivät tyylini.

Hetken aikaa tuon reissun jälkeen Järvilehto kertoo ajatelleensa, ettei nouse vuorelle enää ikinä. Aika kuitenkin kultasi muistot nopeasti. Tilanteista selviäminen lisäsi Järvilehdolle arvokkaita pystyvyyden kokemuksia.

Toinen vuoren huiputus. Tällä kertaa kaverit olivat mukana, ja kokemus oli paljon edellistä positiivisempi. Kyseessä oli vajaan 400 metrin korkuinen huippu Lofooteilla. Kuvaaja: Mona Pärssinen.

Järvilehto kertoo päätyneensä ensimmäiselle Norjan-reissulleen hypättyään puolihuolimattomasti pohjoiseen suunnanneiden vapaalaskijoiden autoon vuonna 2019.

– En silloin lähtenyt vapaalaskuun mukaan, osaaminen tai kuntokaan eivät riittäneet silloin. Mutta siitä lähti fiilis, että on pakko treenata. Retkeilyssä minulla on alusta saakka ollut läsnä nälkä haastaa itseäni fyysisesti. Retkeily tukenut urheilua ja päin vastoin.

Onnistunut huiputus Altassa. Kuva: Paula Järvilehto.

Vaihto-opiskelu vei Järvilehdon takaisin Norjaan, Altaan, vuonna 2022. Nykyisin hän asuu siellä ja työskentelee Retkipaikan etänä tapahtumatuottajana. Altan alueella on loistomahdollisuudet nousta tunturiin ja vuorille.

– Olen kantapään kautta saanut huomata, ettei mulla ole juuri ollut teoriatietoa retkeilystä. Täällä Altassa olen opiskellut sivuaineena Arktisk friluftsliv og naturguiding -koulutuksen kursseja. Lisäksi vaihtariajan kämppikseni Tiina Ruonakangas oli jo tuolloin eräopas, ja häneltä olen oppinut tosi paljon liikkumisesta luonnossa haastavammissakin olosuhteissa.

Haltia huiputtamassa Norjan puolelta. – Taustalla Tiia (Ruonakangas) navigoi ja minä olin tsemppari. En ollut talviretkeillyt yhtään ennen kuin päädyin Altaan, enkä ollut hiihtänyt lainkaan kouluhiihtojen jälkeen. Tiiaa mietin nykyään monesti kun teen ratkaisuja, Järvilehto kiittelee.

Järvilehto kokee kiitollisuutta siitä, että hän on päätynyt vaikeisiinkin tilanteisiin ja selvinnyt niistä.

– Kokemuksen karttuessa olen ymmärtänyt, että vaikka on hyviä tarinoita kerrottavaksi, niin turvallisuus ei ole vitsi. Omalla toiminnalla ja päätöksillä pitää pitää huolta turvallisuudesta, jotta ne hyvät tarinat eivät jäisi viimeisiksi asioiksi, joita elämässä tapahtuu.

Pohjoisessa vuodenajat määrittävät paljon sitä, miten milloinkin on mukava liikkua luonnossa. Pahimpaan itikka-aikaan heinäkuussa Järvilehto snorklailee merenrannassa.

Jonna Saari / Retkipaikka